Mo Hayder: Gone

Kustantaja: Bantam Press, 2010
Sarja: Jack Caffery

Näin sitä pitää, tämä kirja yltää takaisin Hayderin ensimmäisten kirjojen tasolle. Tervemenoa Skinistä ja Ritualista tuttu hidas juonenkehittely ja tervetuloa Birdmanista ja The Treatmentista tutut karmiva jännitys ja tilanteesta toiseen rientävä juoni. Syystäkin Hayder voitti Edgar-palkinnon juuri tällä kirjalla.

Tapaan aina sanoa, että jokaisella dekkaristilla on lempiaiheensa. Hayderin lempiaihe vaikuttaisi olevan lapsiin kohdistuvat rikokset. Tässä kirjassa liikutaan nimittäin jälleen tässä aihepiirissä. Jack Caffery saa tutkittavakseen autokaappauksen. Takapenkillä istui pieni tyttö, joten kyseessä on sieppaus. Ensin kaappaajan oletetaan kuitenkin jättävän tytön johonkin, koska ei alun perin ole huomannut tytön ylipäänsä olevan mukana. Näin ei kuitenkaan käy, vaan aika kuluu ja tyttö pysyy kateissa. Lopulta käykin selväksi, että tyttö on viety tarkoituksella. Lisäksi aiemmistakin osista tuttu Flea Marley esittää teorian, että tällä tapauksella olisi yhteys samankaltaisiin aiempiin tapauksiin.

Kirjasta toiseen kulkevat sivujuonet jäävät vähemmälle. Tosin Flea painiskelee jo parista aiemmasta osasta tutun ongelmansa kanssa. Tämä ongelmahan heitti kapuloita myös Cafferyn ja Flean orastavan suhteen rattaisiin. Tässä osassa käsitellään hieman heidän muuttuneita välejään. Lähinnä Flea ihmettelee itsekseen mitä on tapahtunut, ja Caffery puolestaan mahdollisesti lämpenee uudelleen Flealle ihan haluamattaankin. Mielestäni tämä juoni saisi kyllä edetä vähän reippaammin. Kohta se ei nimittäin jaksa enää kiinnostaa.

Mielestäni Hayder kuljettaa tämän kirjan juonta eteenpäin varsin taitavasti. Lukija ei ehdi tylsistymään, sillä uusi käänne tulee, jos tällainen vaara uhkaa. Syyllisestä annettiin sopivasti vihjeitä, jossain vaiheessa jopa arvasin oikeinkin. Hylkäsin ajatuksen ajatellen, että eihän se nyt niin voi olla. Tämä on ehdottomasti plussaa kirjalle. Pidän siitä, kun minua huijataan juonen suhteen. Loppuun asti sai myöskin jännittää, onko tarinalla onnellinen loppu vai ei. Lisäksi Hayder ammentaa taitavasti lisädraamaa Cafferyn aikoinaan kadonneesta veljestä. Caffery nimittäin tietää vastoin oletuksia ainakin osin, miltä kaapattujen lasten vanhemmista tuntuu, mutta ei saa käsitellyksi asiaa. Sellaiseen piinaan tässä kirjassa ei kuitenkaan päädytä kuin The Treatmentissa, mikä on mielestäni hyvä asia. Piinaavan jännitävä kirja kuitenkin muuten oli, karmivakin, joten ehkä se ei sovi herkimmille lukijoille.

Kuten aiemmin mainitsin, kuudeskin osa on minulla jo menossa. Minua kuitenkin vaivaa pienoinen lukublaah, joten se jäi jäähylle ja lueskelen muuta välillä. Aion siihen kuitenkin vielä palata, joten postaus siitäkin on vielä tulossa.

Tuomio: Perusdekkaria huomattavasti parempi, kulkee eteenpäin koko ajan eikä tylsistytä lukijaa. Loppuratkaisu oli yllättävä ja järkyttäväkin, mikä on hyvä. Pidän nimittäin siitä, että lukemani saa minut ajattelemaan.

4+/5

Mo Hayder: Skin

Kustantaja: Bantam Press, 2009

Sarja: Jack Caffery

En sitten malttanut enää odottaa Jack Caffery -sarjan neljättä osaa kirjastosta, vaan hankin sen omaksi. Viidennenkin osan sain jo eilen päätökseen ja kuudes on nyt vuorossa, joten jatkoakin on luvassa. Ensin kuitenkin neljännen osan pariin.

Edelleen Bristolissa asuva Jack Caffery ei inspiroidu tutkimaan puolijulkkiksen katoamista, vaan häntä askarruttaa edelleen edellisen osan tapaus. Lisäksi löytyy naisen ruumis ja tapaus oletetaan itsemurhaksi. Caffery on kuitenkin eri mieltä eikä anna periksi vaan tonkii asiaa syvemmältä. Edellisessä osassa tapaamamme Flea Marley sen sijaan painiskelee oman, yllättävän ongelmansa vuoksi. Jackin ja Flean välillä on myös hieman lisää säpinää, mutta Flean ongelman myötä juttu kuivuu kokoon.

Skinissä jatkuu edellisessä osassa alkaneet juonikuviot. Flean ongelma liittyy edellisen osan tapahtumiin, ja lisäksi viitataan edellisen osan tapaukseen ja mystiseen hahmoon, joka kenties vielä vaanii jossain. Cafferyn veljen katoamista koskeva juoni ei sinänsä etene, vaikka mainintoja siitä on. Tämä juoni on mielestäni vielä auki, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Caffery itse. Lisäksi edellisestä osasta tuttu the Walking Man ilmestyi jälleen ja hänen taustaansa valotettiin hieman.

Skin oli edellisiä osia tylsempi. Loppu oli kuitenkin jännittävä ja viimeiset viitisenkymmentä sivua luin yhdeltä istumalta. Juoni sinänsä oli aika perustrilleritavaraa, tosin aika pelottava ja inhottava kyllä. Syyllinen ei myöskään ollut ennalta-arvattava. Lisäksi kirja saa plussaa, kuten Hayder minulta tavallisestikin, yllättävistä juonenkäänteistä. Niitäkin nimittäin löytyy, vaikkakin tämä kirja, kuten sanottua, olikin paikoitellen tylsä. Erityisesti Flean ongelma ratkesi varsin metkalla tavalla, ja sille tarinalle saammekin varmaan jatkoa seuraavissa osissa. Flean ja Cafferyn välinen suhde ei sen sijaan edennyt mihinkään, saan siis edelleen odottaa mahdollisen romanssin kehittymistä. Viitteitä siihen toki on, jo edellisestä osasta lähtien. Nähtäväksi jää kuinka käy. 

Tuomio: Perusaineksista koottu trilleri, kuten edellinenkin osa, joka ei kuitenkaan yllä läheskään kirjailijan kahden ensimmäisen Jack Caffery -trillerin tasolle. Varsinaisesti huono tämä ei ollut, mutta ei kyllä oikein koukuttanutkaan. Halusin, ja haluan edelleen kuitenkin lukea sarjaa eteenpäin, sillä minua kiinnostaa mitä päähenkilöille tapahtuu.

3+/5

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Kustantaja: Bazar, 2015
Sarja: Antti Hautalehto

Täältä pukkaa uutta postausta, vaikkakin vähän myöhässä. Sain tämän nimittäin jo lähes kaksi viikkoa sitten luettua, sillä ahmaisin tämän muutamassa päivässä heti Millenniumin perään. Tavallisesti vältän kotimaista viihdettä: elokuvia, kirjoja, sarjoja. Christian Rönnbackan kirjojen kohdalla olen paitsi tehnyt poikkeuksen myös jäänyt koukkuun. Rönnbacka on hyvä juonenpunoja ja erityisesti tämän sarjan ensimmäisessä kirjassa, Operaatio troijalaisessa, hän onnistui yllättämään minut montakin kertaa. Lisäksi hän viljelee melko runsaasti huumoria, joka on välillä ehkä vähän liiankin erikoista minun makuuni. Yhtä kaikki se tekee hänen kirjoistaan piristävän erilaisia.

Kylmä syli on Porvooseen muuttaneesta, pohjanmaalaissyntyisestä Antti Hautalehdosta kertovan dekkarisarjan neljäs osa. Kirjassa Hautalehto jatkaa komisarion viransijaisuudessa ja törmää hukkumistapaukseen, johon liittyy lopulta paljon enemmän kuin kukaan osaa aavistaakaan.

Rönnbacka on kansiliepeen mukaan itsekin poliisi, joten hänen kuvauksensa poliisintyöstä on uskottavaa. Kirjoissa tuodaan muun muassa esiin, että poliisi ei voi keskittyä täysin yhteen tapaukseen, oli se kuinka valtava tahansa. Toivon kuitenkin, että suomalaisen poliisin elämä ei ole niin vaarallista kuin Antti Hautalehdon. Porvoo myös vaikuttaisi olevan erittäin täynnä rikollisuutta, sillä neljän kirjan välillä ei taida paljonkaan olla aikahyppyjä. Nämä seikat sallitaan kuitenkin, sillä eihän tarina olisi kiinnostava, ellei siinä tapahtuisi paljon. Lukuisat juonenkäänteet sitä paitsi ovat varmastikin juuri se syy, että olen koukussa näihin ja tämänkin hommasin heti, kun se ilmestyi. Rönnbacka ei myöskään karta mitään juonenkäänteitä, mistä myös plussaa. Joissakin kirjoissa jännitystä nimittäin syö se, että lukija tietää tiettyjen henkilöiden olevan turvassa. Lisäksi kirjassa seurataan henkilöiden, erityisesti Antti Hautalehdon, yksityiselämää, mikä lisää mielenkiintoani.

Päähenkilönä Hautalehto on melko tavallinen pohjoismaisen poliisiromaanin päähenkilö. Hän on luonteeltaan toisinaan liian äkkipikainen ja tappelee esimiehensä kanssa, mutta omistautuu käsillä olevan tapauksen ratkaisemiselle, sillä samalla palolla kuin muut fiktiiviset tuttumme. Hautalehto ei kuitenkaan ole liian tavallinen, sillä hänen toimintatapansa, tempauksensa ja sutkauksensa ovat kuitenkin omanlaisiaan.

Kylmä syli on edellistä osaa parempi (joka ei sekään ollut huono) ja piti siis yllä sarjan tasoa. Varmasti jatkan näiden lukemista, sillä minua kiinnostaa miten Hautalehdon ja kumppaneiden elämä jatkuu. Sanoisin, että tämä on perusdekkaria parempi: juoni kantaa ja etenee koko ajan ja kirja on tyyliltään omalaatuinen.

Tuomio: Kohtalaisen koukuttava tarina, joka ei ollut missään vaiheessa tylsä. Mukaan mahtui myös jokunen yllättävä juonenkäänne. Seuraavaa osaa odottelen mielenkiinnolla, toivottavasti se on tulossa.

4/5

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Ruotsinkielinen alkuteos: Det som inte dödar oss, 2015
Kustantaja: WSOY, 2015
Kääntäjä: Outi Menna
Sarja: Millennium

Tämän kirjan postaaminen vähän venähti työkiireiden vuoksi, sillä sain tämän luettua jo reilu viikko sitten. Kuten aiemmin totesin, onnistuin vastoin odotuksiani saamaan tämän pikalainaan kirjastosta näin pian kirjan ilmestymisen jälkeen.

Se mikä ei tapa on jatkoa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle. Larssonin suunnitelmissa oli kirjoittaa kymmenosainen sarja, mutta hänen kuolemansa vuoksi Millennium jäi trilogiaksi, hyvän trillerin ystävien suureksi suruksi. Larsson itse ehti kirjoittaa neljättä kirjaa, mutta käsittääkseni Se mikä ei tapa ei perustu Larssonin kirjoittamaan, vaan on Lagercrantzin kirjoittama itsenäinen tarina. Ainoastaan henkilöhahmot ovat samat. Itse olen periaatteesta tätä neljättä kirjaa vastaan, sillä minua eivät oikein innosta muiden kirjoittamat jatko-osat. Kuitenkin tämä oli pakko lukea, eikä tämä huono ollutkaan.

Kirjan alussa toimittajapäähenkilö Mikael Blomkvistilla menee vähän huonosti. Todella hyviä juttuja ei ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan ja Millennium-lehti on taloudellisissa vaikeuksissa. Tekoälyä tutkiva Frans Balder ottaa kuitenkin mieheen yllättäen yhteyttä ja siitä tapahtumat lähtevätkin etenemään. Juttuun liittyy myös Blomkvistin vanha tuttu Lisbeth Salander ja hänen merkittävät hakkerointitaitonsa.

Monen muun tavoin jäin aikoinani hyvin koukkuun alkuperäiseen Millennium-trilogiaan. Mikään superfani en kuitenkaan ole koskaan ollut ja olenkin monesti miettinyt, miksi juuri Millennium-trilogia on maailmalla niitä tunnetuimpia ruotsalaisia dekkareita. Olen tullut siihen tulokseen, että Lisbeth Salander vain on hahmona niin epätavallinen (ainakaan minä en tiedä aivan vastaavaa) ja omalla tyylillään valloittava ja että juoni vain on niin vetävä ja koukuttava. Itse tosin pidin ehdottomasti eniten Larssonin ensimmäisestä kirjasta. Lagercrantz on mielestäni tehnyt viisaasti, kun ei ole yrittänyt matkia alkuperäistä. Kuitenkin hän on onnistunut pitämään päähenkilöt suurinpiirtein samanlaisina, mielestäni Lisbeth erityisesti oli edelleen Lisbeth, mikä on hyvä. Mikael Blomkvist sen sijaan käyttää toisinaan häiritseviä ilmaisuja, joita ei edellisistä kirjoista löytynyt. Joitain kolmannessa osassa auki jääneitä ihmissuhdekuvioita ei myöskään ole jatkettu.

Missään nimessä tämä kirja ei ollut huono. Juoni oli vetävä ja koukuttava. Lagercrantz astui mahdollisesti dekkarimaailman (tai ainakin dekkari-Skandinavian) suurimpiin saappaisiin ja suoriutui siitä mielestäni niin hyvin kuin tässä tapauksessa oli mahdollista. Tarina sisälsi paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita eikä käynyt tylsäksi. Loppuratkaisu itsessään ei sinänsä yllättänyt, sillä tarinassa paljastettiin vähä vähältä asioita. Sen sijaan pitkin kirjaa tuli muutama yllättävä juonenkäänne, joista ehdottomasti plussaa. Lisäksi valotettiin lisää Lisbethin menneisyyttä, mikä oli myös kiinnostavaa. Jos Lagercrantz kirjoittaa näitä lisää, luultavasti luen. Syynä on se sama mielenkiinto, mikä minulla oli tätäkin kirjaa kohtaan.

Tuomio: Kirja piti otteessaan alusta loppuun eikä mukana ollut mitään erikoisen tönkköjä juonenkäänteitä. Tosin on aina yllättävää millaisiin tapahtumiin Lisbeth joutuu ja millainen tee-se-itse -tietokonenero hän on. Kuitenkin sellainen on dekkareissa sallittua.

4-/5

Patricia Cornwell: Ruumiin todistus

Englanninkielinen alkuteos: Body of evidence, 1991
Kustantaja: Otava, 1994
Kääntäjä: Erkki Jukarainen
Sarja: Kay Scarpetta

Kuten lupailin, jatkoin Post Mortemista suoraan sarjan toiseen osaan, koska se oli pöydällä odottamassa. Luin sen jopa kiltisti alusta loppuun.

Ruumiin todistus on siis toinen osa kuolinsyytutkija Kay Scarpettasta kertovassa kirjojen sarjassa. Tällä kertaa Scarpetta ja kumppanit tutkivat nuoren, kauniin naiskirjailijan raakaa murhaa. Raa'at tapahtumat eivät jää tähän, kuten odottaa saattaa. Lisäksi tapahtumat kietoutuvat henkilökohtaisesti Kay Scarpetan ympärille, kuten odottaa myös saattoi.

Edellisestä kirjasta Scarpettan lisäksi on mukana komisarioksi ylennyt Pete Marino sekä profiloija Benton Wesley. Scarpettan sisarentytär sen sijaan on mukana vain maininnan tasolla. Kuten edellisessä kirjassa, mukana on myös Scarpettan miessuhteita, mies tosin on vaihtunut. Mikään juonikuvio ei varsinaisesti jatkunut Post Mortemista tähän kirjaan, minkä lasken miinukseksi. Yksi suurimpia syitä nimittäin siihen, miksi ahmin dekkareita on, että haluan seurata päähenkilöiden elämän kulkua. Luulisin kuitenkin (olen spoilannut itseäni netin avustuksella), että tämä korjaantuu, kun sarja etenee pidemmälle. Henkilöiden yksityiselämä jäi muutenkin hyvin vähälle, paitsi niiltä osin, kun se liittyi murhajuoneen. Wesleyn hahmoa valotettiin hieman lisää, Marino sen sijaan meni mielestäni huonompaan suuntaan. Tällä kertaa hänestä ilmeni enemmän negatiivisia piirteitä ja hahmo jäi latteammaksi kuin edellisessä kirjassa.

Tämä ei ollut huono kirja. Sanoisin, että se on perusdekkari. Se ei yltänyt edeltäjänsä tasolle ja paikoin olin jopa kyllästynyt ja harkitsin ottavani käteeni muuta luettavaa. Tosin loppuratkaisu oli itse asiassa mielestäni parempi tällä kertaa, koska sitä pohjustettiin paremmin. Mitään vikaa tässä kirjassa ei ollutkaan, mutta olen jo niin dekkarien kyllästämä, että perushyvä ei aina tahdo riittää.  En aio hylätä Kay Scarpettaa ja aloitinkin jo seuraavaa osaa. Se saa kuitenkin nyt väistyä neljännen Millennium-kirjan tieltä, jonka onnistuin nappaamaan kirjastosta pikalainaan. Lupaankin seuraavaksi uutta ruotsalaista dekkaria.

Tuomio: Perushyvä dekkari, jonka juoni kantaa ja pari kertaa yllättääkin, mutta ei koukuta. En osaa ylistää tätä korkeuksiin, mutta en myöskään moittia.

3/5

Patricia Cornwell: Post Mortem

Englanninkielinen alkuteos: PostMortem, 1990

Kustantaja: Otava, 1994

Kääntäjä: Erkki Jukarainen

Sarja: Kay Scarpetta

Nyt seuraakin sitten sitä lupaamaani Kay Scarpettaa. No tämä kirja jäikin sitten vähäksi aikaa jäähylle, kuten moni muukin tämän blogin postauksien kirjoista. En siis ole parantanut tapojani. Niin tunnettu kuin Patricia Cornwell dekkarien saralla onkin, minä olen aina jättänyt hänet varsin vähälle huomiolle. Tämä johtunee lähinnä siitä, että viimeaikaisen dekkarimaniani aikana olen keskittynyt hyvin pitkälti pohjoismaiseen dekkarikirjallisuuteen. Aiemmin taas luin lähinnä Agatha Christietä, ja kun hänen Poirot-kirjansa alkoivat käydä vähiin, opiskelut söivät lukuaikaa, ja laajensin muutenkin myös muuhun kirjallisuuteen. Lisäksi luin lukioaikana yhden Kay Scarpettan englanniksi ja pidin sitä ehkä vähän liian raakana. Nykyisin taidan olla kovanahkaisempi lukija. Kuitenkin kirjan henkilöt kiinnostivat ja muistan kirjoittaneeni dekkareita käsitelleeseen äidinkielen aineeseeni, että hyvinkin mahdollisesti palaan Cornwellin tuotantoon juurikin kiinnostavien henkilöiden ja heidän välistensä suhteiden vuoksi. Se päivä on täällä tänään.

Odotukseni eivät siis olleet toisaalta kovinkaan korkealla, kun avasin tämän kirjan kannen. Toisaalta kirjablogimaailmasta löytyy paljon positiivisia arvioita ja hartaita Kay Scarpettan ystäviä. Jollain tapaa odotin siis ehkä paljonkin, vaikkakin oma vanha kokemukseni kertoi muuta. Aluksi en niin innostunutkaan tästä. Ei tässä mitään vikaa ollut, luin sitä ihan mielelläni, mutta en jäänyt koukkuun. Sitten tuli jotain muuta mielenkiintoisempaa (kuten tavallista), johon varmaankin jäin koukkuun, ja tämä jäi. Kuitenkin, nyt kun tämä alkaa olla aika palauttaa kirjastoon, päätin sen lukea, koska pidin sitä kuitenkin ihan hyvänä. Täytyykin sanoa, että tämä oli positiivinen yllätys.

Post Mortem on ensimmäinen teos kuolinsyytutkija Kay Scarpetasta kertovien kirjojen sarjassa. Kirjat sijoittuvat Richmondiin. Tässä kirjassa kaupunkia vavisuttaa kuristusmurhien sarja. Kirjassa on minä-kertoja, Kay Scarpetta, joten lukija saa seurata tapausten ratkomista hänen kauttaan. Lisäksi lukija pääsee tutustumaan jonkin verran Kayn sisarentyttäreen Lucyyn ja pääsee perille myös Kayn miessuhteista.

Monesti minua koukuttaa dekkareissa enemmän kirjasta toiseen jatkuva juoni ja päähenkilön sotkuinen elämä. Ainakaan tässä ensimmäisessä Cornwellin kirjassa tämäntyyppiset juonet eivät nouse suureenkaan rooliin, vaan kirjakohtainen juoni kantaa teoksen. Siinä tulee juuri sopivasti sopivan yllättäviä käänteitä, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Loppuratkaisuun olin hieman pettynyt, mutta siitä ei sen enempää, jotta en spoilaa. Toinen tämän kirjan valtti sen sijaan on ehdottomasti henkilöhahmot. Kay Scarpetta itse ei sinänsä tehnyt minuun vielä kovinkaan suurta vaikutusta. Ainakaan hänessä ei ollut mitään poikkeavaa, mutta luultavasti hänen hahmonsa kehittyy muiden kirjojen myötä. Mielestäni hänessä ainakin on potentiaalia. Tutkimuksia johtavaa poliisia, Pete Marinoa, sen sijaan pidin mielenkiintoisempana. Tämä on sikäli yllättävää, sillä Marino ei ole ollenkaan sellainen hahmo mistä yleensä pidän. Koin kuitenkin viihdyttävänä seurata miten Marinon ja Scarpetan välinen suhde kehittyy. Scarpetta suhtautui Marinoon aluksi hyvin varauksella ja oli varma, että Marino ei arvosta häntä, koska hän on nainen. Kirjan edetessä kuitenkin käy selväksi, että tämä ei pidä paikkansa, vaan Marino on hyvinkin reilu Scarpettaa kohtaan ja pitää tämän ajan tasalla, joskus jopa riskeeraten oman etunsa. Marinoon siis päti sanonta "ei koiraa karvoihin katsominen", sillä minäkin, Scarpetan tavoin, sain hänestä ensin todellista negatiivisemman kuvan.

Kirja ei myöskään karmivasta aiheestaan huolimatta ole mitenkään erityisen synkkä tai raskas. Huumoriakin vähän löytyy. Kirja ei myöskään ole erityisen raaka. Sanoisin, että tämä on hyvistä aineksista koottu perusdekkari, joka ei petä vaikka ei koukutakaan kuin hetkellisesti.

Tuomio: Tämä kirja tuo siinä mielessä mieleen Agatha Christien teokset, että tässäkään ei tarvita sivujuonia lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, ei ainakaan kovin hallitsevia sellaisia. Juoni on itsessään vetävä ja henkilöhahmot niin moniulotteisia, että tätä lukee mielellään. Yllätyin monestikin, joten tämä kirja ansaitsee keskitasoa paremmat pisteet. Ehdottomasti luen lisää, mutta tuskin kuitenkaan koko sarjaa putkeen.

4/5 

Mo Hayder: Ritual

Kustantaja: Bantam Press, 2008
Sarja: Jack Caffery

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Mo Hayderin Jack Caffery -sarjan kolmas osa oli jo menossa ja luinkin sen jälleen alusta loppuun ilman jäähyjä. Neljättä osaa saankin sitten vähän taas odotella, joten välillä täytyy mennä laajemmin tunnetun Kay Scarpettan pariin.

Kuitenkin nyt on siis postausvuorossa Ritual. Tällä kertaa on hypätty ajassa eteenpäin, ja tarinamme päähenkilö Jack Caffery on muuttanut Lontoosta Bristoliin. Cafferyn parisuhde on kariutunut (tarina jättää mielestäni ainakin osittain epäselväksi, että miksi) ja ilmeisestikin hän pyrkii jättämään vanhoja kuvioita taakseen. Työ Lontoossa muistuttaa häntä liiaksi hänen veljensä katoamisesta. Cafferyn vasta aloitettua uuden työnsä Bristolin satamasta löytyy kaksi kättä, ei kuitenkaan ruumista. Ruumiin löytyminen onkin sitten Cafferyn tehtävä. Jäljet johtavat mustan magian suuntaan. Lisäksi Ritual tuo henkilögalleriaan uuden hahmon, poliisisukeltaja Phoebe "Flea" Marleyn, jonka osuus kirjassa nouseekin yhtä suureksi kuin Cafferyn.

Kirjasta toiseen jatkuva juoni etenee nyt huomattavasti vähemmän kun edellisessä osassa. Se on tosin koko ajan taustalla, mutta lähinnä mainintoina silloin tällöin. Uutena vivahteena tähän juoneen mukaan tulee myös toinen uusi henkilö "The Walking Man". Tutustumalla häneen ja kuulemalla hänen tarinansa Caffery yrittää saada helpotusta omaan tilanteeseensa. Nähtäväksi varmaan jää, onnistuiko Caffery. Edelleenkin nimittäin hänen epätoivonsa siitä, että hän ei tiedä mitä hänen veljelleen tapahtui, johtaa hallitsemattomiin tilanteisiin töissä.

Tarinan toiseksi päähenkilöksi nousee tosiaan Flea Marley, jolla on oma raskas menneisyytensä. Hänen vanhempansa ovat hukkuneet sukellusonnettomuudessa. Flea kantaa tästä syyllisyyttä ja hänellä on kova tarve saada tietää mitä todella tapahtui. Flea lieneekin yhtä rikki kuin Caffery ja tästä syytä toivoisinkin hahmojen vielä löytävän toisensa. Jack Caffery tarvitsisi naisen joka ymmärtää hänen tuskansa.

Tässäkin osassa loppuratkaisu oli karmiva, mutta perinteisempi kuin aiemmin Hayderin kirjoissa. Muutenkaan Ritual ei yltänyt edellisen osan tasolle, vaikka ei huono ollutkaan. Ei ollenkaan. Kuitenkin minulla oli ajoittain vaikeuksia jaksaa seurata ja välillä palasin taaksekin päin. Tämä tosin saattoi johtua siitäkin, että luin tätä lähes aina nukahtamispisteessä illalla. Jotain tietysti kertoo sekin, että kirja ei ollut riittävän koukuttava pitääkseen minut hereillä. Loppuratkaisu kuitenkin yllätti, en osannut arvata syyllistä ollenkaan tälläkään kertaa. Siitä kirja saa plussaa. Muutenkin tämä parani mielestäni loppua kohden, kun Jack ja Flea alkoivat tehdä yhteistyötä. Tämä kirja ei myöskään ollut henkisesti niin raskasta ja synkkää luettavaa kuin edellinen osa.

Kirjan lopussa on kirjailijan kertomaa hänen suhteestaan Jack Cafferyyn. Tämä teksti oli varsin viihdyttävää luettavaa, enkä suosittele hyppäämään senkään yli. Tästä tekstistä myös selviää, että Hayder meinasi ensin aloittaa Flea Marley -sarjan, mutta keksikin sitten the Walking Manin. The Walking Man ja Jack Caffery sopivat yhteen, joten Flea Marleyn oli annettava tilaa.

Tuomio: Perusaineksista koottu trilleri jälleen. Toimiva, vaikkakaan aihe ei tuntunut kovin omaperäiseltä. Ritual ei myöskään ollut niin tiivistunnelmainen eikä tapahtumatäyteinen kuin the Treatment, ainakaan minä en kokenut sitä niin. Mielenkiintoni tähän sarjaan ei kuitenkaan mennyt. Uskon sen antavan minulle vielä paljonkin ja aloitan seuraavan osan heti, kun saan sen kirjastosta käsiini.

3,5/5

Mo Hayder: The Treatment

Kustantaja: Bantam Press, 2001
Sarja: Jack Caffery

Luenhan minä joskus kirjan alusta loppuunkin laittamatta sitä välillä jäähylle. Aiemmin kesällä Kööpenhaminan reissulta tarttui mukaan Mo Hayderin ensimmäinen dekkari, Birdman, joka esittelee tämänkin tarinan päähenkilön, Jack Cafferyn. Jo ensimmäinen osa miellytti ja olisin siirtynyt heti seuraavaan, mutta kirjaa sai vähän aikaa odotella kirjastoon palautuvaksi. Lisää mielenkiintoa tähän toiseen osaan toi, että se on Timesissa äänestetty kymmenen kaikkien aikojen pelottavimman trillerin joukkoon. Täytyihän se nyt sitten saada lukea ja kolmannenkin osan olen jo aloittanut, joten edeltäjäänsä huonommaksi The Treatment ei jäänyt.

The Treatment jatkaa siis lontoolaisen murhatutkijan, Jack Cafferyn tarinaa. Etelä-Lontoosta löytyy kotiinsa vangittu perhe. Perheen äiti ja isä on pahoinpidelty ja poika, Rory, kadonnut. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan ja jännitys tiivistyy: löytyykö poika elossa?

Kirjakohtaisen juonen lisäksi jatkuu jo edellisessä osassa alkanut juoni, joka tällä kertaa on pääjuonen kanssa samankaltainen. Jack Cafferyn veli katosi lapsena eikä Caffery tänäkään päivänä tiedä mitä veljelle on tapahtunut. Eikä hän liioin ole luopunut toivosta löytää ratkaisu. Näin ollen Roryn katoaminen koskettaa Cafferya voimakkaasti henkilökohtaisellakin tasolla. Jack Caffery onkin kelpo trillerin päähenkilö: ahdistunut, rikki, epätoivoisiinkin tekoihin ryhtyvä, kuinkas muutenkaan. Niitähän dekkarikirjallisuus on pullollaan. Jossain vaiheessa tuli jo mieleen, että Cafferylla menee ainakin yhtä huonosti, ehkä jopa huonommin, kuin Nesbøn Harry Holella.

Oliko kirja sitten pelottava? Olihan se, mutta ei mielestäni sen enempää kuin moni muukaan kirja. Kuitenkaan kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Se oli ahdistava, piinaava, masentava, raskas. Lapsiin kohdistuva väkivalta on aiheena sellainen mitä mieluiten välttäisin. Synkkyyttä ja raskautta tarinaan tuo myös Jack Cafferyn tilanne. Hänellä ei oikein mikään mene hyvin. Hän ei pysty päästämään irti menneisyydestä, mikä puolestaan uhkaa tuhota nykyisyyden: hänen parisuhteensa ja kykynsä pitää päänsä kylmänä töissä. Cafferyn kaikkia tekoja ei voi hyväksyä, yhdessä vaiheessa teki mieli jopa hylätä tämä kirja, mutta loppujen lopuksi kuitenkin haluaa tietää miten hänen käy. Saako hän lopulta tietää veljensä kohtalon ja saavuttaa mielenrauhan?

Tämä on hyvä trilleri. Voin vain ihmetellä, miksi tätä brittiläisen kirjailijan sarjaa ei ole käännetty. Yksi sarjan myöhemmistä osista on jopa voittanut Edgar-palkinnon. Sitä paitsi huonompiakin trillereitä on käännetty suomeksi. Ehkäpä trillereitä ja dekkareita vain on niin paljon, että osa jää kääntämättä. Itse kuitenkin olin kirjaan hyvin tyytyväinen. Juoni eteni (myös kirjasta toiseen jatkuva juoni) ja aika ajoin, myös lopussa, pääsi yllättämäänkin. Hayderille on lisäksi annettava tunnustus, että lukemistani dekkaristeista hänellä tuntuu olevan vilkkain mielikuvitus. Ainakin mitä tulee loppuratkaisun karmeuteen. Ehkäpä juuri tämän karmeuden vuoksi kirja on tuonne kymmenen pelottavimman joukkoon päätynytkin.

Tuomio: Perusaineksista koottu trilleri, mutta ehdottomasti parhaasta päästä. En kuitenkaan suosittele herkille lukijoille, sillä mukana on karmeita kohtia. Kirjassa saisi myös olla vähän jotain kevennystä, aihe sinänsä on niin kovin raskas. Varsinaiseksi ahmimiseksi lukeminen ei myöskään mennyt, mutta se johtui ehkä ainakin osittain siitä, että luin englanniksi. Kesken en kuitenkaan olisi myöskään jättänyt. Vetävä, yllättäväkin juoni ja kiinnostava päähenkilö takaavat sen, että luen näitä enemmänkin.

4+/5

Arne Dahl: Eurooppa blues

Ruotsinkielinen alkuteos: Europa blues, 2001
Kustantaja: Otava, 2006
Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri
Sarja: A-ryhmä

Edellisen postauksen kirjasta, Pudotuspelistä, jäin sen verran koukkuun, että haalin itselleni sarjan seuraavan osan, Vuoren huipulle, jonka luinkin alusta loppuun hyvinkin äkkiä. Siitä jatkoinkin samalla palolla vielä suoraan seuraavaan osaan, tämän postauksen otsikossa komeilevaan kirjaan, Europa blues. Selvästikin jään tähän sarjaan aaltoillen koukkuun, koska jälleen kerran innostus ei riittänyt loppuun asti, vaan tämäkin kirja jäi muiden dekkareiden jalkoihin ja tauolle pitkäksi aikaa.

Europa blues on siis A-ryhmästä kertovan sarjan neljäs osa ja tarina jatkuu kronologisesti. Verrattuna edellisen postauksen Pudotuspeliin mukaan kuvioihin on tullut Vuoren huipulle kirjan myötä A-ryhmän uusi jäsen, Sara Svenhagen. Näin ollen saadaan myös uusia kuvioita henkilöiden yksityiselämään.

Tässä tarinassa A-ryhmä saa vastaansa joukon erillisiä tapauksia: pari murhaa, katoaminen ja pari muuta sattumusta. Näiden välillä arvellaan kuitenkin olevan yhteys. Juoni oli mielestäni hieman hajanainen, osin varmasti omaakin syytäni, sillä jätin kirjan välillä kesken ja ehdin varmaankin unohtaa osan. Sama vaiva oli tosin mielestäni myös edellisellä sarjan osalla. Juonen hajanaisuus olikin varmaan syynä siihen, että en kirjaa jaksanut heti alusta loppuun lukea vaan etsin muuta luettavaa.

Kirja nostaa kuitenkin esiin vakavia aiheita, jotka saavat lukijan miettimään. Tämä on myös aina plussaa ja syy siihen, miksi joskus mietin ovatko ainakaan kaikki dekkarit ainakaan yksin omaan "kevyttä kesälukemista". Juoni nimittäin liittyy Toisen maailmansodan aikaisiin keskitysleireihin.

Sinänsä Europa blues on hyvä perusdekkari ja loppuratkaisu oli ihan näppärä, mutta ei mielestäni yllä Pudotuspelin tasolle. Dahl on myös säilyttänyt oman persoonallisen tyylinsä, mistä ehdottomasti plussaa ja mikä myös oli syynä siihen, että innostuin lukemaan kirjan loppuun tauon jälkeen. Varsinaista moitittavaa en kirjasta myöskään löydä. Plussaa on myös se, että tämän kirjan myötä sai jälleen tavata jo tutuksi tulleet henkilöhahmot ja heidän tarinaansa kuljetettiin eteenpäin.

Tuomio: Perusdekkari, ei erityisen koukuttava, ei yhtä vetävä ja selkeä kokonaisuus kuin sarjan toinen osa, Pudotuspeli. Kuitenkin puolustaa paikkaansa eikä sammuta kiinnostusta sarjaan, vaikka kiirettä seuraavan osan lukemiseen ei olekaan. Dahlilla on myös sen verran poikkeava tyyli, että häntä lukee vaihtelun vuoksi aina välillä mielellään, vaikka hän ei parhaimmilleen yltäisikään.

3/5

Arne Dahl: Pudotuspeli

Ruotsinkielinen alkuteos: Misterioso, 1999
Kustantaja: Otava, 2004
Kääntäjä: Kari Koski
Sarja: A-ryhmä

Kuten edellisenkin postauksen kirja, myös tämä jäi minulta alunperin alkutekijöihin kesken. Luin alkutalvesta sarjan ensimmäisen dekkarin, Verikyynelen, josta tykkäsin sen verran, että haalin itselleni seuraavan osan ennen kuin olin ensimmäisen täysin lukenut. Verikyynelen loppu ampui mielestäni kuitenkin yli mielikuvituksellisuudessaan ja lisäksi kirja oli makuuni turhan yksityiskohtainen raakuudessaan, joten Pudotuspeli jäi melko pian jonkin toisen dekkarin jalkoihin. Nyt innostuin kuitenkin katsomaan kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa ja lisäksi olin vailla lomalukemista. Niinpä tartuin Pudotuspeliin uudelleen bongattuani sen kirjastosta.

Pudotuspeli on sarjan toinen osa, mutta sen tapahtumat sijoittuvat itse asiassa aikaan ennen Verikyyneltä. Kirjan alussa kerrotaan mitkä tapahtumat johtivat sarjan keskipisteessä olevan poliisin erikoisyksikön, A-ryhmän, perustamiseen. Lisäksi valotetaan henkilöiden taustoja.

A-ryhmä perustetaan tutkimaan Valtamurhiksi kutsuttua murhien sarjaa. Vaikutusvaltaisia miehiä murhataan ja kiire on löytää syyllinen ja saada murhat loppumaan. Tällä kertaa olin loppuratkaisuun tyytyväisempi. Se ei ollut niin korkealentoinen kuin Verikyynelessä, ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti. Kirjailija on sitä paitsi rakentanut juonen hyvin ja poliisit pääsevät totuuden jäljille hieman yllättävääkin reittiä.

Lisäksi, kuten yleensä nykydekkareihin, Pudotuspeliin on pakattu mukaan ihmissuhteita minkä lasken eduksi. Päähenkilöiden joukko on lisäksi niin suuri, että siitä löytää mieluisia henkilöitä, vaikka kaikista en niin perusta. Kirjaa ei myöskään voi moittia tylsäksi vaan juoni oli mielestäni vetävä alusta loppuun. Erityisesti pisteitä siitä, että Dahlilla on hieman muista dekkaristeista poikkeava kirjoitustyyli. Teksti on monilta osin humoristista, usein hieman omaperäiselläkin tavalla, osin vähän pakinoivaakin. Lisäksi Dahl osoitti ainakin yhdessä kohdassa osaavansa johdattaa lukijan harhaan ja sai lukijan olettamaan, että tapahtuu jotain muuta kuin mitä todella tapahtuu. Tämä on ehdottomasti plussaa. Ansioksi on myös sanottava, että Pudotuspeli sai minut jälleen innostumaan tästä sarjasta siinä määrin, että jäin koukkuun ainakin hetkeksi ja hommasin kirjastosta seuraavankin osan.

Tuomio: Ei varsinaisesti koukuttava, mutta perusdekkaria vetävämpi. Perustasosta tätä kohottaa myös humoristisuus, edes jonkinasteinen yllättävyys ja kiinnostavat henkilöhahmot. Tämä kirja kohotti kyseisen sarjan niiden joukkoon, joiden kaikki osat haluan lukea.

4/5

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Ruotsinkielinen alkuteos: Den du inte ser, 2003
Kustantaja: Otava, 2006
Kääntänyt: Leena Peltomaa
Sarja: Gotlanti

Tämä kirja tarttui noin vuosi sitten Sokoksen alelaarista mukaan, ja noin puoli vuotta sitten se lähti matkalukemisiksi reissuun. Kirja sijoittuu kesäiseen Gotlantiin. Kauhua asukkaiden ja kesävieraiden keskuudessa aiheuttaa nuoren naisen murha. Matkan aikana sain luettua noin sata sivua ja koska tarinassa ei ollut mitään erityisen koukuttavaa ja jopa vieroksuin kirjailijan reportaasimaiselta tuntuvaa tyyliä, lukeminen jäi toistaiseksi siihen.

Nyt kuitenkin loman alettua tartuin kirjaan uudelleen. Tyyli ei enää häirinnyt minua (olinko sitten valmiiksi asennoitunut) ja perun myös tuomioni täysin massaan sekoittuvasta peruskaurasta. Toki tämä on hyvin perusdekkari eikä ainakaan toistaiseksi yllä suurimpien suosikkieni listalle. Saatan kuitenkin (ilmeisesti monien muiden lailla) jäädä näihin vielä koukkuun

Alkuasenteestani huolimatta tämä kirja sai minulta kuitenkin useamman plussan. Ensinnäkin kerronta on sujuvaa, kirjaa on helppo lukea ja mitään suurempia kummallisuuksia ei löytynyt. Viimeksi mainittu on tietysti myös kääntäjän ansio. Toiseksi kiinnostuin hieman henkilöistä ja minua kiinnostaa miten heidän elämänsä ja keskinäiset suhteensa jatkuvat. Ei kuitenkaan niin paljon, että ahmisin kaikki kymmenkunta kirjaa kerralla, kuten on käynyt monen muun dekkaristin kohdalla.

Ansioksi on myös sanottava, että en keksinyt syyllistä etukäteen. Minulla oli ehdokas, mutta en osunut oikeaan. En tosin tiedä olisiko ollut miinusta, vaikka olisin syyllisen keksinytkin. Mielestäni kaikkien aikojen parhaassa dekkarissa nimittäin keksin syyllisen ennen puolta väliä. Loppuratkaisu itsessään oli kuitenkin melko tyypillinen pohjoismaiselle dekkarille eikä sinänsä sykähdyttänyt.

Tuomio: Perusdekkari, ei varsinaisesti mitään mikä erottaisi muista, ei poikkeuksellisen koukuttava. Loppuratkaisu kuitenkin kiinnosti ja aion seuraavatkin osat lukea, mutta minulla ei ole kiirettä saada niitä käsiini.

3/5