Arne Dahl: Pudotuspeli

Ruotsinkielinen alkuteos: Misterioso, 1999
Kustantaja: Otava, 2004
Kääntäjä: Kari Koski
Sarja: A-ryhmä

Kuten edellisenkin postauksen kirja, myös tämä jäi minulta alunperin alkutekijöihin kesken. Luin alkutalvesta sarjan ensimmäisen dekkarin, Verikyynelen, josta tykkäsin sen verran, että haalin itselleni seuraavan osan ennen kuin olin ensimmäisen täysin lukenut. Verikyynelen loppu ampui mielestäni kuitenkin yli mielikuvituksellisuudessaan ja lisäksi kirja oli makuuni turhan yksityiskohtainen raakuudessaan, joten Pudotuspeli jäi melko pian jonkin toisen dekkarin jalkoihin. Nyt innostuin kuitenkin katsomaan kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa ja lisäksi olin vailla lomalukemista. Niinpä tartuin Pudotuspeliin uudelleen bongattuani sen kirjastosta.

Pudotuspeli on sarjan toinen osa, mutta sen tapahtumat sijoittuvat itse asiassa aikaan ennen Verikyyneltä. Kirjan alussa kerrotaan mitkä tapahtumat johtivat sarjan keskipisteessä olevan poliisin erikoisyksikön, A-ryhmän, perustamiseen. Lisäksi valotetaan henkilöiden taustoja.

A-ryhmä perustetaan tutkimaan Valtamurhiksi kutsuttua murhien sarjaa. Vaikutusvaltaisia miehiä murhataan ja kiire on löytää syyllinen ja saada murhat loppumaan. Tällä kertaa olin loppuratkaisuun tyytyväisempi. Se ei ollut niin korkealentoinen kuin Verikyynelessä, ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti. Kirjailija on sitä paitsi rakentanut juonen hyvin ja poliisit pääsevät totuuden jäljille hieman yllättävääkin reittiä.

Lisäksi, kuten yleensä nykydekkareihin, Pudotuspeliin on pakattu mukaan ihmissuhteita minkä lasken eduksi. Päähenkilöiden joukko on lisäksi niin suuri, että siitä löytää mieluisia henkilöitä, vaikka kaikista en niin perusta. Kirjaa ei myöskään voi moittia tylsäksi vaan juoni oli mielestäni vetävä alusta loppuun. Erityisesti pisteitä siitä, että Dahlilla on hieman muista dekkaristeista poikkeava kirjoitustyyli. Teksti on monilta osin humoristista, usein hieman omaperäiselläkin tavalla, osin vähän pakinoivaakin. Lisäksi Dahl osoitti ainakin yhdessä kohdassa osaavansa johdattaa lukijan harhaan ja sai lukijan olettamaan, että tapahtuu jotain muuta kuin mitä todella tapahtuu. Tämä on ehdottomasti plussaa. Ansioksi on myös sanottava, että Pudotuspeli sai minut jälleen innostumaan tästä sarjasta siinä määrin, että jäin koukkuun ainakin hetkeksi ja hommasin kirjastosta seuraavankin osan.

Tuomio: Ei varsinaisesti koukuttava, mutta perusdekkaria vetävämpi. Perustasosta tätä kohottaa myös humoristisuus, edes jonkinasteinen yllättävyys ja kiinnostavat henkilöhahmot. Tämä kirja kohotti kyseisen sarjan niiden joukkoon, joiden kaikki osat haluan lukea.

4/5

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Ruotsinkielinen alkuteos: Den du inte ser, 2003
Kustantaja: Otava, 2006
Kääntänyt: Leena Peltomaa
Sarja: Gotlanti

Tämä kirja tarttui noin vuosi sitten Sokoksen alelaarista mukaan, ja noin puoli vuotta sitten se lähti matkalukemisiksi reissuun. Kirja sijoittuu kesäiseen Gotlantiin. Kauhua asukkaiden ja kesävieraiden keskuudessa aiheuttaa nuoren naisen murha. Matkan aikana sain luettua noin sata sivua ja koska tarinassa ei ollut mitään erityisen koukuttavaa ja jopa vieroksuin kirjailijan reportaasimaiselta tuntuvaa tyyliä, lukeminen jäi toistaiseksi siihen.

Nyt kuitenkin loman alettua tartuin kirjaan uudelleen. Tyyli ei enää häirinnyt minua (olinko sitten valmiiksi asennoitunut) ja perun myös tuomioni täysin massaan sekoittuvasta peruskaurasta. Toki tämä on hyvin perusdekkari eikä ainakaan toistaiseksi yllä suurimpien suosikkieni listalle. Saatan kuitenkin (ilmeisesti monien muiden lailla) jäädä näihin vielä koukkuun

Alkuasenteestani huolimatta tämä kirja sai minulta kuitenkin useamman plussan. Ensinnäkin kerronta on sujuvaa, kirjaa on helppo lukea ja mitään suurempia kummallisuuksia ei löytynyt. Viimeksi mainittu on tietysti myös kääntäjän ansio. Toiseksi kiinnostuin hieman henkilöistä ja minua kiinnostaa miten heidän elämänsä ja keskinäiset suhteensa jatkuvat. Ei kuitenkaan niin paljon, että ahmisin kaikki kymmenkunta kirjaa kerralla, kuten on käynyt monen muun dekkaristin kohdalla.

Ansioksi on myös sanottava, että en keksinyt syyllistä etukäteen. Minulla oli ehdokas, mutta en osunut oikeaan. En tosin tiedä olisiko ollut miinusta, vaikka olisin syyllisen keksinytkin. Mielestäni kaikkien aikojen parhaassa dekkarissa nimittäin keksin syyllisen ennen puolta väliä. Loppuratkaisu itsessään oli kuitenkin melko tyypillinen pohjoismaiselle dekkarille eikä sinänsä sykähdyttänyt.

Tuomio: Perusdekkari, ei varsinaisesti mitään mikä erottaisi muista, ei poikkeuksellisen koukuttava. Loppuratkaisu kuitenkin kiinnosti ja aion seuraavatkin osat lukea, mutta minulla ei ole kiirettä saada niitä käsiini.

3/5