Ruotsinkielinen alkuteos: Europa blues, 2001
Kustantaja: Otava, 2006
Kääntäjä: Kirsti Simonsuuri
Sarja: A-ryhmä
Edellisen postauksen kirjasta, Pudotuspelistä, jäin sen verran koukkuun, että haalin itselleni sarjan seuraavan osan, Vuoren huipulle, jonka luinkin alusta loppuun hyvinkin äkkiä. Siitä jatkoinkin samalla palolla vielä suoraan seuraavaan osaan, tämän postauksen otsikossa komeilevaan kirjaan, Europa blues. Selvästikin jään tähän sarjaan aaltoillen koukkuun, koska jälleen kerran innostus ei riittänyt loppuun asti, vaan tämäkin kirja jäi muiden dekkareiden jalkoihin ja tauolle pitkäksi aikaa.
Europa blues on siis A-ryhmästä kertovan sarjan neljäs osa ja tarina jatkuu kronologisesti. Verrattuna edellisen postauksen Pudotuspeliin mukaan kuvioihin on tullut Vuoren huipulle kirjan myötä A-ryhmän uusi jäsen, Sara Svenhagen. Näin ollen saadaan myös uusia kuvioita henkilöiden yksityiselämään.
Tässä tarinassa A-ryhmä saa vastaansa joukon erillisiä tapauksia: pari murhaa, katoaminen ja pari muuta sattumusta. Näiden välillä arvellaan kuitenkin olevan yhteys. Juoni oli mielestäni hieman hajanainen, osin varmasti omaakin syytäni, sillä jätin kirjan välillä kesken ja ehdin varmaankin unohtaa osan. Sama vaiva oli tosin mielestäni myös edellisellä sarjan osalla. Juonen hajanaisuus olikin varmaan syynä siihen, että en kirjaa jaksanut heti alusta loppuun lukea vaan etsin muuta luettavaa.
Kirja nostaa kuitenkin esiin vakavia aiheita, jotka saavat lukijan miettimään. Tämä on myös aina plussaa ja syy siihen, miksi joskus mietin ovatko ainakaan kaikki dekkarit ainakaan yksin omaan "kevyttä kesälukemista". Juoni nimittäin liittyy Toisen maailmansodan aikaisiin keskitysleireihin.
Sinänsä Europa blues on hyvä perusdekkari ja loppuratkaisu oli ihan näppärä, mutta ei mielestäni yllä Pudotuspelin tasolle. Dahl on myös säilyttänyt oman persoonallisen tyylinsä, mistä ehdottomasti plussaa ja mikä myös oli syynä siihen, että innostuin lukemaan kirjan loppuun tauon jälkeen. Varsinaista moitittavaa en kirjasta myöskään löydä. Plussaa on myös se, että tämän kirjan myötä sai jälleen tavata jo tutuksi tulleet henkilöhahmot ja heidän tarinaansa kuljetettiin eteenpäin.
Tuomio: Perusdekkari, ei erityisen koukuttava, ei yhtä vetävä ja selkeä kokonaisuus kuin sarjan toinen osa, Pudotuspeli. Kuitenkin puolustaa paikkaansa eikä sammuta kiinnostusta sarjaan, vaikka kiirettä seuraavan osan lukemiseen ei olekaan. Dahlilla on myös sen verran poikkeava tyyli, että häntä lukee vaihtelun vuoksi aina välillä mielellään, vaikka hän ei parhaimmilleen yltäisikään.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti