Kustantaja: Crime Time, 2017
Sarja: Antti Hautalehto
Kun nyt vauhtiin pääsin sekä dekkarien lukemisessa että blogin kirjoittamisessa, antaa nyt sitten mennä vain. Pidin Antti Hautalehto -sarjan neljännestä osasta siinä määrin, että jatkoin suoraan seuraavaan osaan. Nyt olenkin ajan tasalla.
Tuonen korppi on porvoolaisesta komisariosta, Antti Hautalehdosta kertovan sarjan viides osa. Rakenteeltaan kertomus on vaihteeksi perinteinen dekkari. Alussa louhoksella touhuavat pojat löytävät ihmisen käden. Poliisin tutkimuksen myötä löytyy loputkin ruumiista. Näin Hautalehto ja kumppanit pääsevät selvittämään kuka sen teki.
Tällä kertaa tarinan painopiste onkin taas pääosin Hautalehdon ryhmän tekemässä poliisityössä. Tarinan huumorikaan ei häirinnyt tällä kertaa vaan päinvastoin nauroin ääneen useampaankin otteeseen. Hieman sai myös jälleen jännittää päähenkilömmekin hyvinvoinnin puolesta, vaikka tätä jännitysmomenttia olisi voinut ehkä pidemmällekin viedä.
Pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä osasta. Ehkäpä siksi, että se on enemmän sitä mitä Hautalehto-dekkarilta odotan. Koiristakin saa taas plussaa. Kirjan loppuratkaisusta annan myös plussaa, sillä se oli poikkeuksellisen järkyttävä. Sinänsä ei ole kiva lukea kyseisestä aiheesta, mutta dekkarissa luen aina eduksi, jos se yllättää ja saa ajattelemaan, vaikka se sitten järkyttäisikin.
Edelliseenkin postaukseen liittyen haluan vielä mainita, että Rönnbackan henkilöt eivät jää pinnallisiksi, vaan heidän tuntemuksiinsa mennään syvemmin. Se tuo kirjaan moniulotteisuutta ja myöskin pitää mielenkiintoa yllä kirjasta toiseen, vaikka mitään mullistavia käänteitä ei päähenkilöiden elämässä joka kirjassa olisikaan.
Tuomio: Edeltäjäänsä parempi dekkari. Yleisestikin ottaen näihin kirjoihin voi luottaa, ne tuovat yleensä sen mitä niiltä odottaakin: varmasti etenevän tarinan, joka myös yllättää.
4/5
Lukeva tutkija
sunnuntai 31. joulukuuta 2017
Christian Rönnbacka: Kaikki mitä kiiltää
Kustantaja: Crime Time, 2016
Sarja: Antti Hautalehto
Olen kenties innostunut uudelleen kahdesta asiasta: dekkarien lukemisesta ja tämän blogin kirjoittamisesta. Taisi vierähtää jopa pari vuotta, joiden aikana en juurikaan lukenut dekkareita. Tämän seurauksena jäi rästiin monien luottodekkaristieni uutuuksia. Nyt olen taas käynyt niihin käsiksi. Tässä siis ensimmäisenä Rönnbackalta dekkari, joka ei enää edes ole se uusin.
Kaikki mikä kiiltää on porvoolaisesta poliisista, Antti Hautalehdosta, kertovan sarjan viides osa. Tällä kertaa Hautalehto kiinnittää huomiota siihen, että Keskusrikospoliisi pitää Porvoossa silmällä tiettyjä nuorison edustajia. Lukijalle paljastuukin tästä enemmän hyvin pian, sillä kirjassa seurataan salakuljetuskeikkaa nuorten näkökulmasta. Nuoret joutuvatkin keikallaan odottamattomaan tilanteeseen.
Tällä kertaa kirjan rakenne poikkesi perinteisestä dekkarista. Nyt ei ollut perinteistä "kuka sen teki" -asetelmaa, vaan jännitys perustui nuorten tilanteen seuraamiseen. Lopussa tietysti oli toiminnallinen loppuhuipennus, johon tarinamme sankarikin itsensä pisti mukaan. Poikkeavasta rakenteestaan huolimatta mielenkiintoni pysyi yllä ja kirja piti otteessaan. Plussaa tästä.
Olen pitänyt sarjan edellisistä osista tätä enemmän. Tarina sinänsä oli kyllä hyvä, mutta se oli ehkä muuta kuin odotin. Hautalehdon ja hänen alaistensa osuus jäi melko pieneksi tässä kirjassa ja heidän touhujaan olisin kuitenkin halunnut seurata. Tällä kertaa myös kirjan ronski huumori pisti silmään enemmän kuin yleensä, mutta ehkä se oli vain minun tottumattomuuttani. Olenhan nyt kyllästänyt itseäni romanttisella kirjallisuudella mistä moista sanailua ei löydy.
Antti Hautalehto puolestaan jatkaa tässäkin kirjassa omaan taattuun tyyliinsä. Hän on edelleen sama työnsä tunnollisesti hoitava, kuitenkin hieman äkkipikainen pohjalainen. Yksityiselämässä hänellä menee kohtalaisen hyvin (harvinaista dekkarimaailmassa), sillä hän olelee ja elelee onnellisesti naisystävänsä kanssa.
Pisteet Rönnbackalle siitä, että hänen tarinansa kulkee eikä hän myöskään kaihda mitään aihealueita. Monesti dekkareissa on asioita, joita ei vain voi tapahtua. Tämä tekee niistä ennalta arvattavia ja sitä kautta vähän tylsiä. Taisin edellisenkin Hautalehto-kirjan kohdalla todeta, että Rönnbackalla ei ole tätä ongelmaa.
Ja kroonisesti koirakuumeinen ihminen antaa taas plussaa siitä, että Hautalehdon avovaimolla on kaksi koiraa!
Tuomio: Jännittävä ja yllättäväkin kertomus, vaikkakin muuta kuin mitä odotin. Erilaisuus on kuitenkin myös hyvästä, varmasti kyllästyisin myös siihen, jos nämä kaikki olisivat samanlaisia.
4-/5
Sarja: Antti Hautalehto
Olen kenties innostunut uudelleen kahdesta asiasta: dekkarien lukemisesta ja tämän blogin kirjoittamisesta. Taisi vierähtää jopa pari vuotta, joiden aikana en juurikaan lukenut dekkareita. Tämän seurauksena jäi rästiin monien luottodekkaristieni uutuuksia. Nyt olen taas käynyt niihin käsiksi. Tässä siis ensimmäisenä Rönnbackalta dekkari, joka ei enää edes ole se uusin.
Kaikki mikä kiiltää on porvoolaisesta poliisista, Antti Hautalehdosta, kertovan sarjan viides osa. Tällä kertaa Hautalehto kiinnittää huomiota siihen, että Keskusrikospoliisi pitää Porvoossa silmällä tiettyjä nuorison edustajia. Lukijalle paljastuukin tästä enemmän hyvin pian, sillä kirjassa seurataan salakuljetuskeikkaa nuorten näkökulmasta. Nuoret joutuvatkin keikallaan odottamattomaan tilanteeseen.
Tällä kertaa kirjan rakenne poikkesi perinteisestä dekkarista. Nyt ei ollut perinteistä "kuka sen teki" -asetelmaa, vaan jännitys perustui nuorten tilanteen seuraamiseen. Lopussa tietysti oli toiminnallinen loppuhuipennus, johon tarinamme sankarikin itsensä pisti mukaan. Poikkeavasta rakenteestaan huolimatta mielenkiintoni pysyi yllä ja kirja piti otteessaan. Plussaa tästä.
Olen pitänyt sarjan edellisistä osista tätä enemmän. Tarina sinänsä oli kyllä hyvä, mutta se oli ehkä muuta kuin odotin. Hautalehdon ja hänen alaistensa osuus jäi melko pieneksi tässä kirjassa ja heidän touhujaan olisin kuitenkin halunnut seurata. Tällä kertaa myös kirjan ronski huumori pisti silmään enemmän kuin yleensä, mutta ehkä se oli vain minun tottumattomuuttani. Olenhan nyt kyllästänyt itseäni romanttisella kirjallisuudella mistä moista sanailua ei löydy.
Antti Hautalehto puolestaan jatkaa tässäkin kirjassa omaan taattuun tyyliinsä. Hän on edelleen sama työnsä tunnollisesti hoitava, kuitenkin hieman äkkipikainen pohjalainen. Yksityiselämässä hänellä menee kohtalaisen hyvin (harvinaista dekkarimaailmassa), sillä hän olelee ja elelee onnellisesti naisystävänsä kanssa.
Pisteet Rönnbackalle siitä, että hänen tarinansa kulkee eikä hän myöskään kaihda mitään aihealueita. Monesti dekkareissa on asioita, joita ei vain voi tapahtua. Tämä tekee niistä ennalta arvattavia ja sitä kautta vähän tylsiä. Taisin edellisenkin Hautalehto-kirjan kohdalla todeta, että Rönnbackalla ei ole tätä ongelmaa.
Ja kroonisesti koirakuumeinen ihminen antaa taas plussaa siitä, että Hautalehdon avovaimolla on kaksi koiraa!
Tuomio: Jännittävä ja yllättäväkin kertomus, vaikkakin muuta kuin mitä odotin. Erilaisuus on kuitenkin myös hyvästä, varmasti kyllästyisin myös siihen, jos nämä kaikki olisivat samanlaisia.
4-/5
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Michael Katz Krefeld: Lahko
Tanskankielinen alkuteos: Sekten, 2015
Kustantaja: Like, 2016
Kääntäjä: Päivi Kivelä
Sarja: Ravn
Edellisestä päivityksestä on jo tovi, joten ajattelin jättää suosiolla osan lukemistani kirjoista postaamatta ja käsitellä nyt uusimman lukukokemukseni. Työkiireiden nyt ehkä vähän väistyttyä ehdin postata jälleen sitä mukaa, kun saan kirjoja päätökseen.
Lahko on kolmas osa entisestä poliisista, Thomas Ravnsholdtista eli "Ravnista" kertovassa sarjassa. Ravn on entinen poliisi, joka on alkanut niittää mainetta jonkinlaisena yksityisetsivänä. Tällä kertaa Ravnin apua tarvitsee Ferdinand Mesmer, joka haluaa löytää kadonneen poikansa Jakobin. Etsinnät johtavat johonkin, jota Ravn ei osannut etukäteen aavistaa.
Tähän asti jokaisessa tämän sarjan kirjassa on toistunut sama kuvio: joku tulee Ravnin luokse, pyytää apua kadonneen läheisensä etsimisessä, Ravn kieltäytyy, mutta lopulta suostuu. Lopulta Ravn uppoutuu tehtäväänsä hyvinkin sinnikkäästi ja suorittaa sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Syy Ravnin kieltäytymiseen on, että hän keskittyisi selvittämään (ja märehtimään) mieluummin häntä itseään kohdannutta tragediaa. Hänen avovaimonsa Eva nimittäin tapettiin kolme vuotta sitten heidän kotiinsa. Syyllisen uskotaan olevan kesken puuhien yllätetty murtovaras. Ravn löysi Evan palattuaan töistä kotiin, eikä ole vieläkään toipunut. Poliisin ura myös lopahti siihen. Kirja kirjalta asiasta kuitenkin selviää jotain uutta. Tämäkin kirja heittää lukijalle (ja Ravnille) lopussa jälleen uuden tiedonmurun Evan kohtalosta tietysti koukuttaen lukijan lukemaan seuraavankin osan.
Olen kutsunut Ravnia leikkimielisesti tanskalaiseksi Copycat-Harryksi. Ravn nimittäin pyrkii (varsinkin ensimmäisen kirjan alussa) juomaan itsensä hengiltä Jimmy Beamilla ja oluella. Kuulostaako tutulta? Ehkäpä jotain yhtäläisyyksiä on siis havaittavissa Nesbøn Harry Holeen. Tosin Ravnilta puuttuu Harryn karisma ja niinpä hän jää vähän latteaksi. Joka tapauksessa on siis sanottava, että Ravn on varsin tyypillinen pohjoismaisen dekkarin päähenkilö: alkoholiin menevä, keski-ikää lähenevä mies, jota painaa menneisyyden raskas taakka. Älkää tosin käsittäkö väärin, Ravn on hahmona ihan ok. Sitä paitsi hänellä on koira, Møffe. Se on tietysti kaltaiseni kroonisesti koirakuumeisen ihmisen mielestä aina plussaa ja riittävä syy lukea tätä sarjaa edelleen.
Lahko on mielestäni ainakin edellistä osaa, Kadonneita, parempi. Ensimmäinen osa, Langenneet, oli osin hyvin karmiva. Myös tässä kolmannessa osassa tapahtumat johtavat tilanteeseen, jota en olisi osannut arvata. Plussaa tästä, koska kuten aiemminkin olen maininnut, haluan tulla yllätetyksi. Lisäksi Ravn jäi mielestäni varsin mielenkiintoiseen tilanteeseen, kun ajattelee hänen tämänastisia elämäntapojaan. Tämä käänne saa minut spekuloimaan, onko Ravnilla lopulta hyvinkin ikävä loppu. Niinpä tartun uteliaana myös seuraavaan osaan, vaikka aina välillä olen harkinnutkin, että jatkanko tämän sarjan lukemista.
Tuomio: Perusdekkari, kuten koko sarja, eikä sinänsä ole mitenkään mullistava. Jatkuva juoni kuitenkin kiinnostaa sen verran, että näitä tulee luettua. Lisäksi tämä osa oli kuitenkin joiltain osin suuresta dekkarimassasta erottuva, toisin kuin kaksi edellistä osaa. Ehkäpä siis tulevaisuudessakin on odotettavissa parannuksia ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan uutta osaa.
3,5/5
Kustantaja: Like, 2016
Kääntäjä: Päivi Kivelä
Sarja: Ravn
Edellisestä päivityksestä on jo tovi, joten ajattelin jättää suosiolla osan lukemistani kirjoista postaamatta ja käsitellä nyt uusimman lukukokemukseni. Työkiireiden nyt ehkä vähän väistyttyä ehdin postata jälleen sitä mukaa, kun saan kirjoja päätökseen.
Lahko on kolmas osa entisestä poliisista, Thomas Ravnsholdtista eli "Ravnista" kertovassa sarjassa. Ravn on entinen poliisi, joka on alkanut niittää mainetta jonkinlaisena yksityisetsivänä. Tällä kertaa Ravnin apua tarvitsee Ferdinand Mesmer, joka haluaa löytää kadonneen poikansa Jakobin. Etsinnät johtavat johonkin, jota Ravn ei osannut etukäteen aavistaa.
Tähän asti jokaisessa tämän sarjan kirjassa on toistunut sama kuvio: joku tulee Ravnin luokse, pyytää apua kadonneen läheisensä etsimisessä, Ravn kieltäytyy, mutta lopulta suostuu. Lopulta Ravn uppoutuu tehtäväänsä hyvinkin sinnikkäästi ja suorittaa sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Syy Ravnin kieltäytymiseen on, että hän keskittyisi selvittämään (ja märehtimään) mieluummin häntä itseään kohdannutta tragediaa. Hänen avovaimonsa Eva nimittäin tapettiin kolme vuotta sitten heidän kotiinsa. Syyllisen uskotaan olevan kesken puuhien yllätetty murtovaras. Ravn löysi Evan palattuaan töistä kotiin, eikä ole vieläkään toipunut. Poliisin ura myös lopahti siihen. Kirja kirjalta asiasta kuitenkin selviää jotain uutta. Tämäkin kirja heittää lukijalle (ja Ravnille) lopussa jälleen uuden tiedonmurun Evan kohtalosta tietysti koukuttaen lukijan lukemaan seuraavankin osan.
Olen kutsunut Ravnia leikkimielisesti tanskalaiseksi Copycat-Harryksi. Ravn nimittäin pyrkii (varsinkin ensimmäisen kirjan alussa) juomaan itsensä hengiltä Jimmy Beamilla ja oluella. Kuulostaako tutulta? Ehkäpä jotain yhtäläisyyksiä on siis havaittavissa Nesbøn Harry Holeen. Tosin Ravnilta puuttuu Harryn karisma ja niinpä hän jää vähän latteaksi. Joka tapauksessa on siis sanottava, että Ravn on varsin tyypillinen pohjoismaisen dekkarin päähenkilö: alkoholiin menevä, keski-ikää lähenevä mies, jota painaa menneisyyden raskas taakka. Älkää tosin käsittäkö väärin, Ravn on hahmona ihan ok. Sitä paitsi hänellä on koira, Møffe. Se on tietysti kaltaiseni kroonisesti koirakuumeisen ihmisen mielestä aina plussaa ja riittävä syy lukea tätä sarjaa edelleen.
Lahko on mielestäni ainakin edellistä osaa, Kadonneita, parempi. Ensimmäinen osa, Langenneet, oli osin hyvin karmiva. Myös tässä kolmannessa osassa tapahtumat johtavat tilanteeseen, jota en olisi osannut arvata. Plussaa tästä, koska kuten aiemminkin olen maininnut, haluan tulla yllätetyksi. Lisäksi Ravn jäi mielestäni varsin mielenkiintoiseen tilanteeseen, kun ajattelee hänen tämänastisia elämäntapojaan. Tämä käänne saa minut spekuloimaan, onko Ravnilla lopulta hyvinkin ikävä loppu. Niinpä tartun uteliaana myös seuraavaan osaan, vaikka aina välillä olen harkinnutkin, että jatkanko tämän sarjan lukemista.
Tuomio: Perusdekkari, kuten koko sarja, eikä sinänsä ole mitenkään mullistava. Jatkuva juoni kuitenkin kiinnostaa sen verran, että näitä tulee luettua. Lisäksi tämä osa oli kuitenkin joiltain osin suuresta dekkarimassasta erottuva, toisin kuin kaksi edellistä osaa. Ehkäpä siis tulevaisuudessakin on odotettavissa parannuksia ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan uutta osaa.
3,5/5
lauantai 2. tammikuuta 2016
Jo Nesbø: Verta lumella II: Lisää verta
Norjankielinen alkuteos: Mere blod, 2015
Kustantaja: Johnny Kniga Kustannus, 2015
Kääntäjä: Outi Menna
Sarja: Verta lumella
Minulla kävi tuuri ja sain Nesbøn uusimman, Verta lumella II: Lisää verta, napattua kirjastosta pikalainaan heti sen saapumisen jälkeen. Heti alkuun on mainittava, että juuri Nesbøn Harry Hole -sarja antoi alkusysäyksen dekkarimanialleni. Yhä edelleen hän pitää kärkisijaa minun listallani parhaista dekkaristeista. En usko, että kukaan tätä kärkisijaa uhkaakaan, niin koukkuun aikoinani jäin Harryn touhuihin.
Verta lumella II: Lisää verta on trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan luin aiemmin syksyllä. Se oli mielestäni taattua Nesbøä alusta loppuun, tiiviissä paketissa. Se oli varsin näppärä pieni tarina, joka yllätti minut monessakin kohtaa, eikä vähiten lopussa. Nesbø höynäyttää lukijaa paremmin kuin kukaan muu: lukija kuin huomaamattaan olettaa asioita. Yhtäkkiä matto kuitenkin vetäistään jalkojen alta ja kaikki onkin aivan toisin. Tähän ei mielestäni kukaan muu lukemani dekkaristi pysty samassa mittakaavassa ja jatkuvasti, vaikka yksittäisiä hyviä harhautuksia ja koukkuja löytyykin ainakin Slaughterin ja Edwardsonin tuotannoista.
Verta lumella II on itsenäinen kirja. Joitain yhtymäkohtia ensimmäiseen osaan on, mutta päähenkilö on eri. Hän on merkitty mies, joka pakenee kuolemaansa Norjan pohjoisosiin. Siellä hän esittelee itsensä väärällä nimellä, istuskelee autiotuvassa ja kalastelee. Romantiikkaakin löytyy ja lopussa on huipennus.
Mieleeni nousee kuitenkin kysymys. Oliko tämä dekkari? Alkupuolella ehkä noin viiden sivun ajan. Sen lisäksi viimeiset noin 30 sivua olivat dekkaria. Muuten mielestäni dekkarin tunnuspiirteet eivät niinkään täyty. Huono tämä ei kuitenkaan ollut. Nesbøn kerrontatyylissä on jotain, joka koukuttaa minut. Teksti on jollain tavalla viihdyttävää, sujuvaa ja eteenpäin soljuvaa. Olen ehkä vain niin tottunut hänen tyyliinsä ja siksi tyytyväinen, kun saan hänen tuotantoaan lukea.
Tämä toinen osa oli ensimmäistä pidempi. Pitkä tämäkään ei tosin ollut. Ehkä tämä olisi ollut vetävämpi, jos pituudesta olisi karsittu. Tosin täytyy sanoa, että tässä pätee sama mikä monessa Harry Hole -kirjassa. Merkityksettömältä vaikuttavia asioita kuvaillaan varsin tarkkaan ja myöhemmin ne nousevat suureen rooliin tarinan kannalta. Tätä en osannut tämänkään kirjan kohdalla ennakoida, vaikka pitäisi jo osata. Tämä on kuitenkin ehdottomasti plussaa kirjalle ja juuri sitä mitä Nesbøltä odotan, vaikka kirja ei muuten sitä ollutkaan.
Tuomio: Hyvä tarina, mutta ei niinkään hyvä lajityyppinsä edustajana. Kirja ei tarjonnut todella yllättäviä juonenkäänteitä, joita odotin, eikä suurta loppukoukkua, jonka Nesbø tavallisesti tarjoaa. Pieniä näppäriä yllätyksiä tosin oli jokunen.
3,5/5
Kustantaja: Johnny Kniga Kustannus, 2015
Kääntäjä: Outi Menna
Sarja: Verta lumella
Minulla kävi tuuri ja sain Nesbøn uusimman, Verta lumella II: Lisää verta, napattua kirjastosta pikalainaan heti sen saapumisen jälkeen. Heti alkuun on mainittava, että juuri Nesbøn Harry Hole -sarja antoi alkusysäyksen dekkarimanialleni. Yhä edelleen hän pitää kärkisijaa minun listallani parhaista dekkaristeista. En usko, että kukaan tätä kärkisijaa uhkaakaan, niin koukkuun aikoinani jäin Harryn touhuihin.
Verta lumella II: Lisää verta on trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan luin aiemmin syksyllä. Se oli mielestäni taattua Nesbøä alusta loppuun, tiiviissä paketissa. Se oli varsin näppärä pieni tarina, joka yllätti minut monessakin kohtaa, eikä vähiten lopussa. Nesbø höynäyttää lukijaa paremmin kuin kukaan muu: lukija kuin huomaamattaan olettaa asioita. Yhtäkkiä matto kuitenkin vetäistään jalkojen alta ja kaikki onkin aivan toisin. Tähän ei mielestäni kukaan muu lukemani dekkaristi pysty samassa mittakaavassa ja jatkuvasti, vaikka yksittäisiä hyviä harhautuksia ja koukkuja löytyykin ainakin Slaughterin ja Edwardsonin tuotannoista.
Verta lumella II on itsenäinen kirja. Joitain yhtymäkohtia ensimmäiseen osaan on, mutta päähenkilö on eri. Hän on merkitty mies, joka pakenee kuolemaansa Norjan pohjoisosiin. Siellä hän esittelee itsensä väärällä nimellä, istuskelee autiotuvassa ja kalastelee. Romantiikkaakin löytyy ja lopussa on huipennus.
Mieleeni nousee kuitenkin kysymys. Oliko tämä dekkari? Alkupuolella ehkä noin viiden sivun ajan. Sen lisäksi viimeiset noin 30 sivua olivat dekkaria. Muuten mielestäni dekkarin tunnuspiirteet eivät niinkään täyty. Huono tämä ei kuitenkaan ollut. Nesbøn kerrontatyylissä on jotain, joka koukuttaa minut. Teksti on jollain tavalla viihdyttävää, sujuvaa ja eteenpäin soljuvaa. Olen ehkä vain niin tottunut hänen tyyliinsä ja siksi tyytyväinen, kun saan hänen tuotantoaan lukea.
Tämä toinen osa oli ensimmäistä pidempi. Pitkä tämäkään ei tosin ollut. Ehkä tämä olisi ollut vetävämpi, jos pituudesta olisi karsittu. Tosin täytyy sanoa, että tässä pätee sama mikä monessa Harry Hole -kirjassa. Merkityksettömältä vaikuttavia asioita kuvaillaan varsin tarkkaan ja myöhemmin ne nousevat suureen rooliin tarinan kannalta. Tätä en osannut tämänkään kirjan kohdalla ennakoida, vaikka pitäisi jo osata. Tämä on kuitenkin ehdottomasti plussaa kirjalle ja juuri sitä mitä Nesbøltä odotan, vaikka kirja ei muuten sitä ollutkaan.
Tuomio: Hyvä tarina, mutta ei niinkään hyvä lajityyppinsä edustajana. Kirja ei tarjonnut todella yllättäviä juonenkäänteitä, joita odotin, eikä suurta loppukoukkua, jonka Nesbø tavallisesti tarjoaa. Pieniä näppäriä yllätyksiä tosin oli jokunen.
3,5/5
lauantai 14. marraskuuta 2015
Mo Hayder: Gone
Kustantaja: Bantam Press, 2010
Sarja: Jack Caffery
Näin sitä pitää, tämä kirja yltää takaisin Hayderin ensimmäisten kirjojen tasolle. Tervemenoa Skinistä ja Ritualista tuttu hidas juonenkehittely ja tervetuloa Birdmanista ja The Treatmentista tutut karmiva jännitys ja tilanteesta toiseen rientävä juoni. Syystäkin Hayder voitti Edgar-palkinnon juuri tällä kirjalla.
Tapaan aina sanoa, että jokaisella dekkaristilla on lempiaiheensa. Hayderin lempiaihe vaikuttaisi olevan lapsiin kohdistuvat rikokset. Tässä kirjassa liikutaan nimittäin jälleen tässä aihepiirissä. Jack Caffery saa tutkittavakseen autokaappauksen. Takapenkillä istui pieni tyttö, joten kyseessä on sieppaus. Ensin kaappaajan oletetaan kuitenkin jättävän tytön johonkin, koska ei alun perin ole huomannut tytön ylipäänsä olevan mukana. Näin ei kuitenkaan käy, vaan aika kuluu ja tyttö pysyy kateissa. Lopulta käykin selväksi, että tyttö on viety tarkoituksella. Lisäksi aiemmistakin osista tuttu Flea Marley esittää teorian, että tällä tapauksella olisi yhteys samankaltaisiin aiempiin tapauksiin.
Kirjasta toiseen kulkevat sivujuonet jäävät vähemmälle. Tosin Flea painiskelee jo parista aiemmasta osasta tutun ongelmansa kanssa. Tämä ongelmahan heitti kapuloita myös Cafferyn ja Flean orastavan suhteen rattaisiin. Tässä osassa käsitellään hieman heidän muuttuneita välejään. Lähinnä Flea ihmettelee itsekseen mitä on tapahtunut, ja Caffery puolestaan mahdollisesti lämpenee uudelleen Flealle ihan haluamattaankin. Mielestäni tämä juoni saisi kyllä edetä vähän reippaammin. Kohta se ei nimittäin jaksa enää kiinnostaa.
Mielestäni Hayder kuljettaa tämän kirjan juonta eteenpäin varsin taitavasti. Lukija ei ehdi tylsistymään, sillä uusi käänne tulee, jos tällainen vaara uhkaa. Syyllisestä annettiin sopivasti vihjeitä, jossain vaiheessa jopa arvasin oikeinkin. Hylkäsin ajatuksen ajatellen, että eihän se nyt niin voi olla. Tämä on ehdottomasti plussaa kirjalle. Pidän siitä, kun minua huijataan juonen suhteen. Loppuun asti sai myöskin jännittää, onko tarinalla onnellinen loppu vai ei. Lisäksi Hayder ammentaa taitavasti lisädraamaa Cafferyn aikoinaan kadonneesta veljestä. Caffery nimittäin tietää vastoin oletuksia ainakin osin, miltä kaapattujen lasten vanhemmista tuntuu, mutta ei saa käsitellyksi asiaa. Sellaiseen piinaan tässä kirjassa ei kuitenkaan päädytä kuin The Treatmentissa, mikä on mielestäni hyvä asia. Piinaavan jännitävä kirja kuitenkin muuten oli, karmivakin, joten ehkä se ei sovi herkimmille lukijoille.
Kuten aiemmin mainitsin, kuudeskin osa on minulla jo menossa. Minua kuitenkin vaivaa pienoinen lukublaah, joten se jäi jäähylle ja lueskelen muuta välillä. Aion siihen kuitenkin vielä palata, joten postaus siitäkin on vielä tulossa.
Tuomio: Perusdekkaria huomattavasti parempi, kulkee eteenpäin koko ajan eikä tylsistytä lukijaa. Loppuratkaisu oli yllättävä ja järkyttäväkin, mikä on hyvä. Pidän nimittäin siitä, että lukemani saa minut ajattelemaan.
4+/5
Sarja: Jack Caffery
Näin sitä pitää, tämä kirja yltää takaisin Hayderin ensimmäisten kirjojen tasolle. Tervemenoa Skinistä ja Ritualista tuttu hidas juonenkehittely ja tervetuloa Birdmanista ja The Treatmentista tutut karmiva jännitys ja tilanteesta toiseen rientävä juoni. Syystäkin Hayder voitti Edgar-palkinnon juuri tällä kirjalla.
Tapaan aina sanoa, että jokaisella dekkaristilla on lempiaiheensa. Hayderin lempiaihe vaikuttaisi olevan lapsiin kohdistuvat rikokset. Tässä kirjassa liikutaan nimittäin jälleen tässä aihepiirissä. Jack Caffery saa tutkittavakseen autokaappauksen. Takapenkillä istui pieni tyttö, joten kyseessä on sieppaus. Ensin kaappaajan oletetaan kuitenkin jättävän tytön johonkin, koska ei alun perin ole huomannut tytön ylipäänsä olevan mukana. Näin ei kuitenkaan käy, vaan aika kuluu ja tyttö pysyy kateissa. Lopulta käykin selväksi, että tyttö on viety tarkoituksella. Lisäksi aiemmistakin osista tuttu Flea Marley esittää teorian, että tällä tapauksella olisi yhteys samankaltaisiin aiempiin tapauksiin.
Kirjasta toiseen kulkevat sivujuonet jäävät vähemmälle. Tosin Flea painiskelee jo parista aiemmasta osasta tutun ongelmansa kanssa. Tämä ongelmahan heitti kapuloita myös Cafferyn ja Flean orastavan suhteen rattaisiin. Tässä osassa käsitellään hieman heidän muuttuneita välejään. Lähinnä Flea ihmettelee itsekseen mitä on tapahtunut, ja Caffery puolestaan mahdollisesti lämpenee uudelleen Flealle ihan haluamattaankin. Mielestäni tämä juoni saisi kyllä edetä vähän reippaammin. Kohta se ei nimittäin jaksa enää kiinnostaa.
Mielestäni Hayder kuljettaa tämän kirjan juonta eteenpäin varsin taitavasti. Lukija ei ehdi tylsistymään, sillä uusi käänne tulee, jos tällainen vaara uhkaa. Syyllisestä annettiin sopivasti vihjeitä, jossain vaiheessa jopa arvasin oikeinkin. Hylkäsin ajatuksen ajatellen, että eihän se nyt niin voi olla. Tämä on ehdottomasti plussaa kirjalle. Pidän siitä, kun minua huijataan juonen suhteen. Loppuun asti sai myöskin jännittää, onko tarinalla onnellinen loppu vai ei. Lisäksi Hayder ammentaa taitavasti lisädraamaa Cafferyn aikoinaan kadonneesta veljestä. Caffery nimittäin tietää vastoin oletuksia ainakin osin, miltä kaapattujen lasten vanhemmista tuntuu, mutta ei saa käsitellyksi asiaa. Sellaiseen piinaan tässä kirjassa ei kuitenkaan päädytä kuin The Treatmentissa, mikä on mielestäni hyvä asia. Piinaavan jännitävä kirja kuitenkin muuten oli, karmivakin, joten ehkä se ei sovi herkimmille lukijoille.
Kuten aiemmin mainitsin, kuudeskin osa on minulla jo menossa. Minua kuitenkin vaivaa pienoinen lukublaah, joten se jäi jäähylle ja lueskelen muuta välillä. Aion siihen kuitenkin vielä palata, joten postaus siitäkin on vielä tulossa.
Tuomio: Perusdekkaria huomattavasti parempi, kulkee eteenpäin koko ajan eikä tylsistytä lukijaa. Loppuratkaisu oli yllättävä ja järkyttäväkin, mikä on hyvä. Pidän nimittäin siitä, että lukemani saa minut ajattelemaan.
4+/5
torstai 22. lokakuuta 2015
Mo Hayder: Skin
Kustantaja: Bantam Press, 2009
Sarja: Jack Caffery
En sitten malttanut enää odottaa Jack Caffery -sarjan neljättä osaa kirjastosta, vaan hankin sen omaksi. Viidennenkin osan sain jo eilen päätökseen ja kuudes on nyt vuorossa, joten jatkoakin on luvassa. Ensin kuitenkin neljännen osan pariin.
Edelleen Bristolissa asuva Jack Caffery ei inspiroidu tutkimaan puolijulkkiksen katoamista, vaan häntä askarruttaa edelleen edellisen osan tapaus. Lisäksi löytyy naisen ruumis ja tapaus oletetaan itsemurhaksi. Caffery on kuitenkin eri mieltä eikä anna periksi vaan tonkii asiaa syvemmältä. Edellisessä osassa tapaamamme Flea Marley sen sijaan painiskelee oman, yllättävän ongelmansa vuoksi. Jackin ja Flean välillä on myös hieman lisää säpinää, mutta Flean ongelman myötä juttu kuivuu kokoon.
Skinissä jatkuu edellisessä osassa alkaneet juonikuviot. Flean ongelma liittyy edellisen osan tapahtumiin, ja lisäksi viitataan edellisen osan tapaukseen ja mystiseen hahmoon, joka kenties vielä vaanii jossain. Cafferyn veljen katoamista koskeva juoni ei sinänsä etene, vaikka mainintoja siitä on. Tämä juoni on mielestäni vielä auki, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Caffery itse. Lisäksi edellisestä osasta tuttu the Walking Man ilmestyi jälleen ja hänen taustaansa valotettiin hieman.
Skin oli edellisiä osia tylsempi. Loppu oli kuitenkin jännittävä ja viimeiset viitisenkymmentä sivua luin yhdeltä istumalta. Juoni sinänsä oli aika perustrilleritavaraa, tosin aika pelottava ja inhottava kyllä. Syyllinen ei myöskään ollut ennalta-arvattava. Lisäksi kirja saa plussaa, kuten Hayder minulta tavallisestikin, yllättävistä juonenkäänteistä. Niitäkin nimittäin löytyy, vaikkakin tämä kirja, kuten sanottua, olikin paikoitellen tylsä. Erityisesti Flean ongelma ratkesi varsin metkalla tavalla, ja sille tarinalle saammekin varmaan jatkoa seuraavissa osissa. Flean ja Cafferyn välinen suhde ei sen sijaan edennyt mihinkään, saan siis edelleen odottaa mahdollisen romanssin kehittymistä. Viitteitä siihen toki on, jo edellisestä osasta lähtien. Nähtäväksi jää kuinka käy.
Tuomio: Perusaineksista koottu trilleri, kuten edellinenkin osa, joka ei kuitenkaan yllä läheskään kirjailijan kahden ensimmäisen Jack Caffery -trillerin tasolle. Varsinaisesti huono tämä ei ollut, mutta ei kyllä oikein koukuttanutkaan. Halusin, ja haluan edelleen kuitenkin lukea sarjaa eteenpäin, sillä minua kiinnostaa mitä päähenkilöille tapahtuu.
3+/5
lauantai 10. lokakuuta 2015
Christian Rönnbacka: Kylmä syli
Kustantaja: Bazar, 2015
Sarja: Antti Hautalehto
Täältä pukkaa uutta postausta, vaikkakin vähän myöhässä. Sain tämän nimittäin jo lähes kaksi viikkoa sitten luettua, sillä ahmaisin tämän muutamassa päivässä heti Millenniumin perään. Tavallisesti vältän kotimaista viihdettä: elokuvia, kirjoja, sarjoja. Christian Rönnbackan kirjojen kohdalla olen paitsi tehnyt poikkeuksen myös jäänyt koukkuun. Rönnbacka on hyvä juonenpunoja ja erityisesti tämän sarjan ensimmäisessä kirjassa, Operaatio troijalaisessa, hän onnistui yllättämään minut montakin kertaa. Lisäksi hän viljelee melko runsaasti huumoria, joka on välillä ehkä vähän liiankin erikoista minun makuuni. Yhtä kaikki se tekee hänen kirjoistaan piristävän erilaisia.
Kylmä syli on Porvooseen muuttaneesta, pohjanmaalaissyntyisestä Antti Hautalehdosta kertovan dekkarisarjan neljäs osa. Kirjassa Hautalehto jatkaa komisarion viransijaisuudessa ja törmää hukkumistapaukseen, johon liittyy lopulta paljon enemmän kuin kukaan osaa aavistaakaan.
Rönnbacka on kansiliepeen mukaan itsekin poliisi, joten hänen kuvauksensa poliisintyöstä on uskottavaa. Kirjoissa tuodaan muun muassa esiin, että poliisi ei voi keskittyä täysin yhteen tapaukseen, oli se kuinka valtava tahansa. Toivon kuitenkin, että suomalaisen poliisin elämä ei ole niin vaarallista kuin Antti Hautalehdon. Porvoo myös vaikuttaisi olevan erittäin täynnä rikollisuutta, sillä neljän kirjan välillä ei taida paljonkaan olla aikahyppyjä. Nämä seikat sallitaan kuitenkin, sillä eihän tarina olisi kiinnostava, ellei siinä tapahtuisi paljon. Lukuisat juonenkäänteet sitä paitsi ovat varmastikin juuri se syy, että olen koukussa näihin ja tämänkin hommasin heti, kun se ilmestyi. Rönnbacka ei myöskään karta mitään juonenkäänteitä, mistä myös plussaa. Joissakin kirjoissa jännitystä nimittäin syö se, että lukija tietää tiettyjen henkilöiden olevan turvassa. Lisäksi kirjassa seurataan henkilöiden, erityisesti Antti Hautalehdon, yksityiselämää, mikä lisää mielenkiintoani.
Päähenkilönä Hautalehto on melko tavallinen pohjoismaisen poliisiromaanin päähenkilö. Hän on luonteeltaan toisinaan liian äkkipikainen ja tappelee esimiehensä kanssa, mutta omistautuu käsillä olevan tapauksen ratkaisemiselle, sillä samalla palolla kuin muut fiktiiviset tuttumme. Hautalehto ei kuitenkaan ole liian tavallinen, sillä hänen toimintatapansa, tempauksensa ja sutkauksensa ovat kuitenkin omanlaisiaan.
Kylmä syli on edellistä osaa parempi (joka ei sekään ollut huono) ja piti siis yllä sarjan tasoa. Varmasti jatkan näiden lukemista, sillä minua kiinnostaa miten Hautalehdon ja kumppaneiden elämä jatkuu. Sanoisin, että tämä on perusdekkaria parempi: juoni kantaa ja etenee koko ajan ja kirja on tyyliltään omalaatuinen.
Tuomio: Kohtalaisen koukuttava tarina, joka ei ollut missään vaiheessa tylsä. Mukaan mahtui myös jokunen yllättävä juonenkäänne. Seuraavaa osaa odottelen mielenkiinnolla, toivottavasti se on tulossa.
4/5
Sarja: Antti Hautalehto
Täältä pukkaa uutta postausta, vaikkakin vähän myöhässä. Sain tämän nimittäin jo lähes kaksi viikkoa sitten luettua, sillä ahmaisin tämän muutamassa päivässä heti Millenniumin perään. Tavallisesti vältän kotimaista viihdettä: elokuvia, kirjoja, sarjoja. Christian Rönnbackan kirjojen kohdalla olen paitsi tehnyt poikkeuksen myös jäänyt koukkuun. Rönnbacka on hyvä juonenpunoja ja erityisesti tämän sarjan ensimmäisessä kirjassa, Operaatio troijalaisessa, hän onnistui yllättämään minut montakin kertaa. Lisäksi hän viljelee melko runsaasti huumoria, joka on välillä ehkä vähän liiankin erikoista minun makuuni. Yhtä kaikki se tekee hänen kirjoistaan piristävän erilaisia.
Kylmä syli on Porvooseen muuttaneesta, pohjanmaalaissyntyisestä Antti Hautalehdosta kertovan dekkarisarjan neljäs osa. Kirjassa Hautalehto jatkaa komisarion viransijaisuudessa ja törmää hukkumistapaukseen, johon liittyy lopulta paljon enemmän kuin kukaan osaa aavistaakaan.
Rönnbacka on kansiliepeen mukaan itsekin poliisi, joten hänen kuvauksensa poliisintyöstä on uskottavaa. Kirjoissa tuodaan muun muassa esiin, että poliisi ei voi keskittyä täysin yhteen tapaukseen, oli se kuinka valtava tahansa. Toivon kuitenkin, että suomalaisen poliisin elämä ei ole niin vaarallista kuin Antti Hautalehdon. Porvoo myös vaikuttaisi olevan erittäin täynnä rikollisuutta, sillä neljän kirjan välillä ei taida paljonkaan olla aikahyppyjä. Nämä seikat sallitaan kuitenkin, sillä eihän tarina olisi kiinnostava, ellei siinä tapahtuisi paljon. Lukuisat juonenkäänteet sitä paitsi ovat varmastikin juuri se syy, että olen koukussa näihin ja tämänkin hommasin heti, kun se ilmestyi. Rönnbacka ei myöskään karta mitään juonenkäänteitä, mistä myös plussaa. Joissakin kirjoissa jännitystä nimittäin syö se, että lukija tietää tiettyjen henkilöiden olevan turvassa. Lisäksi kirjassa seurataan henkilöiden, erityisesti Antti Hautalehdon, yksityiselämää, mikä lisää mielenkiintoani.
Päähenkilönä Hautalehto on melko tavallinen pohjoismaisen poliisiromaanin päähenkilö. Hän on luonteeltaan toisinaan liian äkkipikainen ja tappelee esimiehensä kanssa, mutta omistautuu käsillä olevan tapauksen ratkaisemiselle, sillä samalla palolla kuin muut fiktiiviset tuttumme. Hautalehto ei kuitenkaan ole liian tavallinen, sillä hänen toimintatapansa, tempauksensa ja sutkauksensa ovat kuitenkin omanlaisiaan.
Kylmä syli on edellistä osaa parempi (joka ei sekään ollut huono) ja piti siis yllä sarjan tasoa. Varmasti jatkan näiden lukemista, sillä minua kiinnostaa miten Hautalehdon ja kumppaneiden elämä jatkuu. Sanoisin, että tämä on perusdekkaria parempi: juoni kantaa ja etenee koko ajan ja kirja on tyyliltään omalaatuinen.
Tuomio: Kohtalaisen koukuttava tarina, joka ei ollut missään vaiheessa tylsä. Mukaan mahtui myös jokunen yllättävä juonenkäänne. Seuraavaa osaa odottelen mielenkiinnolla, toivottavasti se on tulossa.
4/5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)